Sininauhasäätiö

"Toivottoman tapauksen" tarina

Koti kaikille -hanke keräsi tuetun asumismuodon asukkaiden tarinoita asunnottomuuden kokemuksista, kodin merkityksestä ja elämän tärkeistä virstanpylväistä.

“Toivottoman tapauksen” tarina

Haastattelun pohjalta tekstiksi muokannut Maija Merimaa

“Näin jälkeenpäin ajateltuna mulla oli tosi paska elämä. Vanhemmat erosi kun mä olin lapsi ja meitä jäi koko lapsikatras isän hoiviin. Isä ei pysynyt perässä ja päihteet ja rikokset tulivat kuvaan teini-iän kynnyksellä. 16-vuotiaana mut otettiin huostaan ja siitä alkoi sitten laitoskierre. Mä en välittänyt mistään ja koulustakin mut potkittiin pihalle. Parinkymmenen vuoden ajan päädyin vankilaan joka vuosi.

Käytin päihteitä ja tein rikoksia niin siviilissä kuin vankilassa. Mulla puhkesi skitsofrenia, mulla on ollut vaikeita psykooseja ja olen ollut vankimielisairaalassa. Vankilalääkärikin piti mua toivottomana tapauksena. Mut majoitettiin palvelukotiin, jossa mua pidetiin kovalla lääkityksellä sänkypotilaana niin etten päässyt liikkumaan mihinkään. Se oli se meininki siellä.

Mut sit tuli semmonen nuori harjoittelija, joka repi mut ylös sängystä ja vei lenkille. Meistä tuli kavereita ja siitä alkoi se toipuminen. Ja sit se hommas mulle paikan asumisyksiköstä.

Asumisyksikkö oli iso muutos. Vastaava työntekijä halas joka aamu. Se oli ihan uskomatonta. Tuli niin lämmin olo kun joku välittää, vaik olis mimmonen tausta. Mä asuin ekat pari vuotta solussa, ja se oli semmosta sekasotkua vaikka olin mä vankilassa kaikenlaiseen tottunutkin. Mut on tää silti eri juttu nyt kun oma suihku ja vessa ja pari kertaa viikossa pääsee lenkkisaunaankin. Tää on eka paikka, jonka mä oon koskaan tuntenut kodiksi. Saan asua rauhassa eikä kukaan hakkaa oveen.

Mä oon voinut tehdä kodista itseni näköisen. Ja mä koitan pitää sen siistinä. Muutkin asiat ovat muuttuneet. Mua kohdellaan hyvin ja mä pääsen juttelemaan asioistani sosiaalitoimen kanssa. Mä äänestän vaaleissa ja haluan olla kunnon kansalainen. Semmonen rehellinen ja myötätuntoinen, ei koko ajan kaikkia vastaan. Vihankin oon jättänyt taakseni.

Mun elämän tärkein ihminen on mun poika, ja nyt kun mulla on asunto ja oon jättänyt päihteet niin mä oon saanut takas suhteet siihen. Pojalla on asunto ja työpaikka, siitä ei tullut sellasta kun musta, vaikka mä sitä pelkäsinkin. Unelmia mulla ei kauheasti ole, vaikka pitäishän niitä olla. Naiskaveri olis kiva, muttei semmonen joka pyöris nurkissa koko ajan. Kun mä tykkään asua yksin.”