Lahjoita
Elämää häpeäleiman takana
Teksti: Satu Viskari
Helsingin Töölössä sijaitseva Ruusulankadun asumisyksikkö täyttää lokakuussa neljä vuotta. Yksikkö on joutunut toimintansa aikana kiivaan vastustuksen kohteeksi. Vuoden 2013 mediakohun aikaan yksikkö oli pääuutinen lähes joka mediassa. Esimerkiksi kansanedustaja Tom Packalén vaati Helsinkiä ja koko Suomea panostamaan päihteettömään hoitoon. ”Nyt rahoja käytetään tällaisiin Ruusulankadun kaltaisiin helvetin esikartanoihin, joista ainoa ulospääsy on käytännössä kuolema.”
Talon asukkaista on puhuttu leimaavaan ja halventavaan sävyyn. He ovat nistejä, narkkeja, sossupummeja, yleisvaarallisia sekakäyttäjiä, piriveikkoja ja huumehörhöjä. Päihteidenkäyttäjä on mielenterveysbarometrin (2015) mukaan suomalaisten inhokkinaapuri. Osa naapureista on toivottanut yksikön asukkaat Siperiaan, Seilin saarelle, Lapin metsiin oppimaan tavoille tai ainakin siirtymään kaupungin laitamille pois houkutuksista. Ennen kaikkea heidät pitäisi siirtää pois Helsingin parhaimmilta asuinalueilta.
”Päihteitä käyttävät pitäisi sijoittaa johonkin metsän keskelle. Juopot ja asunnottomat eivät kuulu Helsingin parhaalle paikalle!”
”Yleisvaaralliset sekakäyttäjät pois Töölöstä!”
”Minusta tällainen levoton märkä yksikkö keskellä asutusta alakoulun ja iltapäiväkerhon vieressä olisi huonossa paikassa, vaikka se olisi Jakomäessä, Pihtiputaalla tai Kiinassa.”
”Ei kenenkään takapihalle!”
”Töölössä asuu paljon vanhuksia ja ala-asteen koulu on tuon ”Sikalan” naapurissa! Oletteko tyytyväisiä siitäkin, että lapset saavat pelätä narkkareita ja sekopäitä koulumatkoillaan?!”
”Minä olen alkuperäinen töölöläinen, en siis ole rasisti, mutta viekää ne vitun, perkeleen somalit ja mustalaiset pois täältä.”
Asenteet ovat olleet niin kovia, että osa Ruusulankadun asukkaista ei uskalla kertoa omaa kotiosoitettaan leimautumisen pelossa. Tilanne on kuin skitsofreenikoilla, joille häpeäleiman on sanottu olevan toinen sairaus (Korkeila 2012). Lisäksi useat naapurit pitävät päihdeongelmaa omana valintana, omana vikana ja luonteen heikkoutena, jonka vuoksi päihteiden käyttäjiä ei tarvitse tukea yhteiskunnan varoin. ”Narkit” eivät ansaitse myötätuntoa tai tukea, vaan heidän tulisi pärjätä omin avuin tai vaihtoehtoisesti raitistua.
Näin asiat eivät saisi olla. Asenteita täytyy muuttaa, sillä asunto on jokaisen ihmisen perusoikeus eikä omaa kotiaan pitäisi joutua häpeämään. Asumisyksikön asukkaat eivät ole ryhmä narkomaaneja, sekakäyttäjiä tai alkoholisteja. Jokaisella on oma tarinansa, ja jokaisen ongelmat ovat erilaisia. Asukas ei ole vain addikti, vaan hänellä on kenties ammatti, harrastus, perhe ja unelmia. Emme voi tietää millaista syyllisyyttä tai häpeää hän tuntee sairautensa vuoksi. Jokainen heistä ansaitsee inhimillisen kohtelun, apua ja tukea. Arjessa he ovat kuitenkin naapuruston silmätikkuja: ”jos en tervehdi naapuria, minua pidetään epäkohteliaana, jos tervehdin naapuria, olen pelottava.”
Päihteidenkäytön stigma on voimakas. Emme puhu ”syöpäperheistä”, ”MS-tauti-äideistä” tai ”eturauhassyöpä-isistä,” mutta päihteidenkäyttäjät samaistetaan herkästi ongelmaansa ja demonisoidaan. Osa töölöläisistä on sitä mieltä, etteivät kodittomat narkomaanit ja alkoholistit kuulu päiväkotilasten ja muiden asuinalueella asuvien ja työskentelevien kanssa samalle kadulle. Stigma leimaa myös lähipiiriä – nuoren päihdeongelma on kasvattajien syy ja vankilassa olevan isän jälkikasvua katsotaan karsaasti. Leimaamisella voi olla seurauksia, sillä stigman sisäistänyt ihminen saattaa alkaa käyttäytyä häneen kohdistettujen odotusten mukaisesi (Solantaus 2012).
Mitä sitten tulisi tehdä? Työssäni olen kuullut joskus kysymyksen naapurilta: ”Mitä jos sellainen tulee illalla pimeässä kadulla vastaan?” Minun on tehnyt mieli antaa ohjeeksi: ”Heittäydy maahan ja leiki kuollutta.” On kuitenkin tärkeää kuunnella naapuruston pelkoja ja ottaa huolenaiheet vakavasti. Ohjeeksi heille, joita pelottaa olen sanonut, että sekavassa tilassa oleva ihminen kannattaa aina ohittaa, tarvittaessa on hyvä vaihtaa myös kadun puolta. Päihteitä käyttävät henkilöt eivät halua mitään pahaa naapurustolle, mutta tietty varovaisuus kaikkialla kaupungissa on järkevää.
Varovaisuuden ohella voi myös tutustua ja ottaa selvää. Esimerkiksi koulutien turvallisuudesta huolehtivan vanhemman mielenrauhaa saattaa helpottaa tieto siitä, että päihteidenkäyttäjät kokevat lasten turvallisuuden tärkeänä. Naapurustotyön tavoite onkin vähentää mielenterveys- ja päihdeongelmaisiin liitettyjä pelkoja ja ennakkoluuloja. Päihdeongelma on riippuvuussairaus. Addiktion takana on ihminen, joka on jonkun lapsi, veli, sisar, puoliso tai äiti tai isä. Hän tarvitsee kodin, arvostusta, apua ja tukea. Hän on ihminen, jonka elämä on jossakin vaiheessa suistunut raiteiltaan. Tarvitsemme kaikkien apua siihen, miten asuinalue pysyy meille kaikille turvallisena ja viihtyisänä. Tervehtiminen voisi olla ensimmäinen ja helppo askel siihen, että kaikki tuntisivat olonsa viihtyisäksi. Onko narkomaania milloinkaan toivotettu tervetulleeksi naapuriin?
Teksti on julkaistu 27.09.2016
Kirjoittaja: Satu Viskari, naapurustotyön erityisasiantuntija, Sininauhasäätiö