Lahjoita
Sininauhasäätiö teetti viime keväänä tutkimuksen, jossa kysyttiin turkulaisten ja helsinkiläisten suhtautumista asunnottomuuteen. Kyselytutkimuksen tuloksista selviää, että molemmissa kaupungeissa asunnottomien asumispalveluyksiköiden naapurit suhtautuvat myönteisesti asumispalveluyksiköihin. Silti aivan liian moni vastaa, että ei haluaisi asumispalveluyksikköä naapuriinsa (Turussa 36 %, Helsingissä 20 %).
Tätä ilmiötä kutsutaan nimellä nimby, joka tulee sanoista not in my back yard, ei minun takapihalleni. Sosiaalitieteisissä käsitettä on käytetty 1980-luvulta lähtien kuvaamaan paikallisyhteisössä syntynyttä vastustusta, kun alueelle on perustettu uusia laitoksia tai yksiköitä. Käsitteen alkuperä kuitenkin lienee vanhempi.
Alun perin nimbyä on kuvattu oireyhtymäksi ja sosiaaliseksi konfliktiksi, joka vastustaa epätoivottua kehitystä tietyssä naapurustossa. Epätoivottavuus on väistämättä havainnoijasta riippuvainen ilmiö, sillä Suomessa on nimbyilty niin mielenterveyskuntoutujien kuin kehitysvammaisten nuorten ryhmä- ja palvelukotien vuoksi.
Ennen kaikkea nimby syrjäyttää yhteiskunnasta jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevia ihmisryhmiä.
Yritykset löytää jo valmiiksi syrjäytetylle ihmisryhmälle koti ovat herättäneet vastustusta poikkeuksetta samantyyppisistä syistä. Perusteluissa toistuu lasten turvallisuus, yritystoiminta ja kiinteistöjen arvo, verorahat. Vaikka itse hanketta pidettäisiin hyväksyttävänä, sen sijoituspaikka on poikkeuksetta väärä – ei minun takapihalleni, kiitos.
Nimby ei ole automaattisesti yhteisölle vahingollinen häiriötila. Sosiaalisista konflikteista on väitetty, että ne ovat yhteiskunnassa väistämättömiä ja loputtomia prosesseja, jotka parhaimmillaan lisäävät yhteisön jäsenten osallisuutta. Silloin nimby tiivistää paikallisyhteisön ja päättäjien välistä yhteistyötä ja saattaa johtaa jopa uusiin, ennalta tuntemattomiin ratkaisuihin.
Pahimmillaan ei minun naapuriini -oireyhtymä rampauttaa päätöksenteon, murtaa keskinäistä luottamusta, lisää yhteisön sisäistä painetta, samalla, kun se aiheuttaa taloudellisia tappioita. Ennen kaikkea nimby syrjäyttää yhteiskunnasta jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevia ihmisryhmiä.
Varsinkin asunnottomista puhuttaessa nimby on äärimmäinen sosiaalisen poissulkemisen keino. Näin siksi, että asunnottomuus itsessään altistaa monille mielenterveyden häiriöille, väkivallalle ja ennenaikaiselle kuolemalle. Asunnottomalla on Suomessa samanikäisiin verrokkeihin verrattuna yli viisinkertainen kuolemanriski. Asunnottoman riski kuolla tauteihin on yli 3-kertainen ja ei-luonnollisiin syihin, kuten myrkytyksiin, tapaturmiin, itsemurhiin ja väkivaltaan yli 10-kertainen.
Asuntoa ei tarvitse ansaita etukäteen kuntoutumalla, kuten päihteettömyydellä.
Eri asuinalueet ja niillä sijaitsevat palvelut kuvastavat itsessään sosiaalista poissulkemista. Tietyt asuinalueet ja asunnot ovat saatavilla rajalliselle joukolle ihmisiä, jotka vartioivat omaa takapihaansa poliittisen ja taloudellisen etulyöntiasemansa turvin.
He, jotka kutsuvat naapurustoa omaksi takapihakseen, syrjäyttävät niitä, jotka eivät heidän mielestään naapurustoon kuulu ja vahvistavat jo olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä.
Yksilön näkökulmasta ei minun naapuriini -asenne voi johtaa niin rakenteelliseen väkivaltaan kuin todelliseen, fyysiseen väkivaltaan. Asunnoton ihminen päätyy muita useammin väkivallan kohteeksi, ja hän jää helpommin poliisin ja muiden viranomaisten avun ulkopuolelle.
Asunnottomuustoimijoiden yleisesti hyväksymä asunto ensin -periaate perustuu ajatukseen, että asunto tarjoaa suojaa ja vakautta, mikä mahdollistaa kuntoutumisen. Asuntoa ei tarvitse ansaita etukäteen kuntoutumalla, kuten päihteettömyydellä.
Useimmiten asunnottomuus on yksittäisen ihmisen elämässä väliaikainen vaihe, vaikka pitkäaikaisasunnottomuus Suomessa kasvaakin jatkuvasti. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus Aran mukaan marraskuussa 2020 Suomessa oli noin 4 000 yksinelävää asunnotonta, joista pitkäaikaisasunnottomia oli noin 1 000, eli karkeasti neljäsosa.
Asunnottomalle vain koti on paikka, joka voi auttaa pois pitkään jatkuneesta vastoinkäymisten kierteestä.
Vaikka asunnottomuus näyttää pitkittyvän, kielteisen kehityksen katkaiseminen on mahdollista. Sitä varten tarvitaan koteja ihmisille, monipuolista asuntokantaa ja tukea asumiseen. Asunnottomille suunnattujen asuntojen tulee sijaita hyvien kulkuyhteyksien varrella, lähellä palveluja, sillä taloudellisesti marginaalissa elävät harvoin omistavat kulkuvälineitä.
Tutkimukset osoittavat, että pitkällä aikavälillä asunnottomuuden poistamisesta hyötyy niin yksilö, yhteisö kuin yhteiskunta. Myönteinen muutos yhdellä osa-alueella heijastuu kahteen muuhun.
Aina asunnottomuuden katkaiseminen ei kuitenkaan ole ihmisestä itsestään kiinni.
Työstäni Sininauhasäätiössä on erityisesti jäänyt mieleen yksi asukas. Tutustuin asumispalveluyksikössä entiseen pitkäaikaisasunnottomaan, jolla oli haasteita kommunikaation kanssa. Hänellä on traaginen elämäntarina, mutta hänen persoonaansa luonnehtivat sitkeys ja sosiaalisuus. Asukas oli elänyt vuosia kadulla ennen kuin sai asunnon asumispalveluyksiköstä, mutta kuntoutuminen jäi lyhyeksi, koska naapurusto teki kaikkensa sulkeakseen hänet ja muut asumisyksikön asukkaat asuma-alueen ulkopuolelle. Mies menetti kotinsa.
Mitähän hänelle kuuluu nyt?
Asunnottoman kannalta on epärelevanttia kysyä saako hän asua minun takapihallani, sillä hänelle maailma on täynnä paikkoja, missä ei saa olla.
Asunnottomalle vain koti on paikka, joka voi auttaa pois pitkään jatkuneesta vastoinkäymisten kierteestä. Se on paikka, missä selvitä hengissä vaikean elämänvaiheen yli.