Lahjoita
Olen tämän kevään Sininauhasäätiöllä viestinnän harjoittelijana. Opiskelen kolmatta vuotta liiketaloutta. Tiesin entuudestaan jonkin verran säätiön toiminnasta, sillä olen käynyt päiväkeskus Illusiassa vapaaehtoisena. Siellä olin aiemmin tavannut asiakaskuntaamme, päiväkeskuksen pöydän ääressä, teemukit käsissä.
En voi kuitenkaan sanoa olevani mikään asiantuntija. Asunnottomuus ei ole minun opiskelijan elämässäni asia, joka olisi vahvasti näkyvillä.
Oma kokemukseni asunnottomuudesta rajautuu siihen, kun lukion jälkeisenä välivuotena punkkasimme kuusi kuukautta silloisen poikaystäväni kanssa kaverien sohvilla ja poikaystäväni äidin luona. Muistan stressin. Missään ei ikinä tuntunut, että olisi ollut oma paikka ja aikaa asettua aloilleen. Aina oli oltava valmiina lähtemään ja pyytämään apua taas joltakin.
Suurin osa asunnottomuudesta Suomessa näyttääkin tältä, majoitutaan tilapäisesti ystävien ja sukulaisten luona. Asiat voisivat olla paljon pahemmin, mutta kun olen puhunut harjoittelupaikastani ystävilleni, on monelle tullut jopa yllätyksenä, miten paljon Suomessa on asunnottomia. Yksikin ihminen ilman kotia on liikaa.
Huomaan jo parin ensimmäisen viikon jälkeen katsovani ihmisiä julkisissa tiloissa eri tavalla. Työharjoitteluni alkuviikkoina olen tutustunut niin Sininauhakonsernin toimintaan kuin asunnottomuuden ilmiöön Suomessa syvällisemmin.
Silmäni ovat auenneet kokonaiselle uudelle ryhmälle ihmisiä. Ryhmä, joka jossain mielessä on tippunut yhteiskuntamme ulkopuolelle. Ryhmä ihmisiä, joilla kaikki ei ole ihan hyvin.
Suomalaisessa kulttuurissa on syvään juurtunut poiskatsomisen taito.
Kun jokin asia ei kosketa itseä, ei sitä juuri tule ajatelleeksikaan. Mietin, millaisia asunnottomia lähipiirini ihmiset esimerkiksi tunnistavat. Katuasunnottomuus on ilmiselvästi näkyvin asunnottomuuden muoto. Se on helppo tunnistaa ja siihen liittyy paljon stereotypioita.
Suomalaisessa kulttuurissa on syvään juurtunut poiskatsomisen taito. Kun näemme vaikkapa Helsingin rautatieasemalla asunnottoman oloisia henkilöitä, on luontevaa kääntää katseensa ja poistaa asia mielestään. Ajattelemme, ettei Suomessa tilanne ole niin paha ja toisaalta mitä sitä yksi ihminen nyt asialle voisikaan tehdä. Stereotypiat estävät meitä näkemästä toista yksilönä.
Ranskalainen opettajani puhui kasvojen menettämisestä. Suomalaisessa kulttuurissa häpeä on aika iso juttu. Emme halua tehdä itsestämme numeroa, erottua liikaa joukosta. Vahvuutena pidetään sitä, että pärjää omillaan ilman muiden apua. Kun liukastuu talvella loskalätäkköön, sitä nousee nopeasti ylös. Jos joku ohikulkija sattuukin tarjoamaan apua ja kysymään sattuiko, vakuutamme nopeasti, että me pärjäämme kyllä.
Me kaikki ansaitsemme osaksemme toivoa.
Koemme ettei apua kehtaa pyytää, että yksin on pärjättävä. Sillä on varjopuolensa silloin, kun itse on tilanteessa, jossa voisi auttaa toista. Kuinka taipuvaisia olemme tarjoamaan apua toisille, jos ajattelemme että vahvuutta on pärjätä avutta? Ehkä emme halua asettaa toista noloon tilanteeseen, jossa hänelle tarjotaan apua, vaikka hän ei sitä tarvitsisi.
Tällaiset kulttuuriasiat ovat syvään juurtuneita ja meille niin vaistonomaisia, että niitä on vaikea kaivella ja huomata. Kulttuuri on verkosto sisäisiä käyttäytymissääntöjä, joita pidämme itsestäänselvyyksinä ja totuutena. Siksi sanonkin, että meidän on muistettava olla rohkeita, ja tarjota apua.
On tärkeää nähdä toinen yksilönä. Asunnottomuuden taustalla voi olla ylisukupolvisia mielenterveys- tai päihdeongelmia. Me kaikki ansaitsemme osaksemme toivoa, ja että meitä pidetään hyvinä.
Kirjoittaessani tätä istun toimistossa tyhjässä neuvotteluhuoneessa. Neuvotteluhuoneen yläpuolella olevassa kerroksessa on asunnottomuutta kokeneiden asiakkaidemme asuintiloja. On iltapäivä ja yläpuolellani joku kuuntelee kaiuttimista musiikkia. Hyräilen tutun biisin mukana.