Lahjoita
Tapaan aamupäivällä Maendenes hjemissä työskentelevän suomalaislähtöisen Jani Kedon keskustassa. Olen tutustunut Janiin joitain vuosia sitten Suomessa terveysneuvontapäivillä. Jo siellä jutellessamme minulla oli fiilis, että meillä on hyvin samanaiset ajatukset siitä, miten voisimme huumeiden käyttäjiä jeesailla. Sovimme jo Suomessa, että tavalla tai toisella ruvetaan tekemään jonkun laista yhteydenpitoa ja tietojen vaihtoa. Nyt toteutuu minun pitkäaikainen haaveeni tutustua Janin työpaikkaan paremmin.
Lähdemme junalla kohti Maendenes hjemiä, joka nyt remontin takia sijaitsee vartin junamatkan päässä Valbyssä. Juna-asemalta on viiden minuutin kävelymatka asumisyksikköön, joka sijaitsee uudehkon kerrostaloalueen keskellä. Naapurissa on koulu, ja tiloissa on toiminut aiemmin sokeainkeskus.
Jäämme pihalle odottamaan paikan esimiestä Tummasta. Pihalla istumme terassilla, jossa käy vilske. Asukkaat kyselevät Janilta ketä vieraat ovat ja kuullessaan, että Suomesta alkaa iloinen yksi-kaksi-kolme-perkele-sanaleikki raikua useammankin suusta. Suomalaisista pidetään, ruotsalaisista ei kerrankin olemme hyvässä huudossa.
Yksikön johtaja Tummas ottaa meidät vastaan ja ehdottaa, että tehdään kierros yksikössä ensin ja jutellaan sen aikana tarkemmin.
Käytännössä täällä asutaan muutamia vuosia välillä ja sitten mennään toiseen samantyyliseen asumisyksikköön.
Tummas kertoo, että asukaspaikkoja on noin 60. Menemme yksikön yläkertaan, jossa Tummas avaa erään oven ja kysyy asukkaalta voisiko suomalaiset vieraat katsoa hänen asuntoaan. Tämä ei nyt käy, koska siellä asuva nainen on juuri ottamassa päiväannostaan. Täällä on siis hyvin samanlaiset toimintatavat ja käytännöt kuin meidän Sininauhan asumisyksiköissä, eli käyttöä ei rajoiteta, kunhan se tapahtuu omassa asunnossa.
Muutenkin saan kuulla toimintatapojen olevan hyvin samankaltaisia. Vieraita saa tuoda muutamaan kerrokseen päivisin, mutta yöksi vieraiden on poistuttava. Kun vieraita tulee taloon, heistä on aina ilmoitettava.
Yksikössä on kolmenlaista asumismuotoa. On niitä, joilla on henkilökunta paikalla kerroksessa työaikana. Asukkaat ovat niin sanotusti enemmän tukea tarvitsevaa. Sitten on kaksi muuta muotoa, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin meillä Ruusulankadulla. Täällä on asuminen rajattu noin kuuteen kuukauteen, jonka jälkeen pitäisi muuttaa eteenpäin. Käytännössä täällä asutaan muutamia vuosia välillä ja sitten mennään toiseen samantyyliseen asumisyksikköön.
Tummaksen puheessa korostuu ongelma, että ihmiset eivät oikein pääse etenemään täältä, vaan he käväisevät vankilassa tai jossain muualla ja kohta taas palaavat.
Tummas myös kertoo meille, että pitää Suomea maailmanmestarina, koska meillä Asunto ensin malli -toimii mainiosti. Keskustelu siirtyy myös malleihin, miten ihmisiä tulisi hoitaa tai millaisia hoitomuotoja heille pitäisi olla tarjolla. Puhumme pidemmistä ja lyhyemmistä hoitomuodoista, ja ajatuksemme kyllä kohtaavat: kaikenlaisia hoitomuotoja tarvitaan, koska ihmiset ovat erilaisia. Tummas kertoo ongelmaksi Kööpenhaminassa sen, että kaupungissa ei ole tarjolla hajasijoitettuja kohtuuhintaisia asuntoja, joihin asukkaat voisivat muuttaa ja joissa he voisivat harjoitella yksinasumista tuetusti.
Asunnon kalustukseen kuuluu sänky, pieni pöytä, pari tuolia ja kaappi. Huomioni kiinnittyy joka asunnossa olevaan parvekkeeseen, mikä on luksusta. Keittiö käytävällä on yhteinen. Usein Tummaksen puheessa korostuu ongelma, että ihmiset eivät oikein pääse etenemään täältä, vaan he käväisevät vankilassa tai jossain muualla ja kohta taas palaavat. Täällä on vankiloissa ohjelmia, joilla yritetään saada vankien kurssia muutettua, mutta ongelmaksi muodostuu hajasijoitettujen asuntojen puute.
Täällä Asunto ensin -mallia alettiin toteuttaa 2012, mutta siitä luovuttiin muutama vuosi sitten. Päätöstä selitettiin sillä, ettei malli toiminut. Tummaksen mielestä se oli lähinnä sitä, että eri mallit kinastelivat keskenään.
Maendenes hjemistä välittyy hyvä meininki. Asukkaat tuntevat Tummaksen nimeltä ja hänellä on aikaa jutella jokaisen kanssa, vaikka nytkin hänellä on vieraita isännöitävänä Suomesta. Täällä on myös iso ruokala, missä asukkaille on tarjolla aamupala ja muutama lämmin ruoka päivässä. Ruoan valmistaa henkilökunta, mutta asukkaat voivat esittää toiveita siitä, mitä he haluisivat syödä, ja näitä toiveita pyritään toteuttamaan mahdollisuuksien mukaan.
Miten sitten tänne pääsee ja mitä se maksaa? Tänne hakeudutaan asunnottomuus sosiaalityön kautta ja asumisen maksaa kaupunki/kunta. Maksut menevät suoraan pankkitililtä yksikköön eli käytäntö on samantyylinen kuin meillä Suomessa välitystili. Asukkaille jää jonkun verran elämiseen. Ruokahan tulee osittain yksiköstä.
Yksikössä työskentelee sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä ja muuta ammattihenkilökuntaa. Hyvin samatyylinen työntekijöiden rakenne kun Suomessa.
Kierroksen lopuksi saan ilokseni huomata että H17-käyttöhuoneen esimiehet ovat myös yksikössä ja siinä selviää, että nämä molemmat palvelut ovat samaa organisaatiota. Olisiko tässä malli miellekin?
Ihmiset pistivät huumeita kadulla ja heitä makaili tajuttomana siellä täällä. Ihmisiä kuoli kadulle jatkuvasti, ja hänestä tuntui toivottomalta, kun ihmisiä ei voitu auttaa.
Pihaan kaartaa myös poliisin ”maija” josta hyppää ulos kaksi jo iäkkäämpää poliisimiestä, toisen heistä tunnistankin. Rud Elleaard on ollut liki 40 vuotta jo poliisina Veterbron alueella, joka on Kööpenhaminan huumeiden käyttäjien paikka. Hän kertoo, että aloitellessaan täällä poliisina Veserbroo oli kuin huumeiden villilänsi. Ihmiset pistivät huumeita kadulla ja heitä makaili tajuttomana siellä täällä. Ihmisiä kuoli kadulle jatkuvasti, ja hänestä tuntui toivottomalta, kun ihmisiä ei voitu auttaa.
Kun kysyn poliisilta mielipidettä 13 vuotta sitten avatuista käyttöhuoneista, Rudin ilme kirkastuu. Hän sanoo, että nuo käyttöhuoneet ovat parasta mitä Kööpenhaminalle on tapahtunut. Siis mitä, kuulinkohan nyt ihan oikein mitä poliisi sanoi? Tarkennan vielä tarkoititko oikeasti, että käyttöhuoneet ovat parasta mitä kaupungillesi on tapahtunut? Vastaus on kyllä.
Poliisi kertoo, että ihmisille tuli paikka, missä heitä voidaan auttaa. Kadulta katosi lähes kokonaan itseään piikittävät ihmiset. Nyt käyttäjät on helppo löytää ja heidän kanssaan on helppo keskustella. Käyttäjät ja muut kutsuvat Rudia Din Betjentiksi, mikä tarkoittaa suunnilleen henkilöä, joka lähentää ihmisiä ja viranomaisia.
Asenteista Rud mainitsee muutaman kerran suunnilleen siten, että niin se metsä vastaa kun sinne huudetaan. Hän selkeästi tykkää tehdä työtä kasvokkain käyttäjien kanssa. Kaikki terassillakin heittävät hänen kanssaan läppää ja kättelevät häntä. Huomioni kiinnittyy myös poliisien ilmeisiin. Molemmat hymyilevät koko ajan, kun keskustelevat asukkaiden kanssa.
Dekriminalisoinnista Rudilla on selkeä mielipide. Se on ainoa vaihtoehto, millä täällä saataisiin asioita menemään vielä parempaan suuntaan. Minulla on jotenkin epätodellinen fiilis, kun vertaan näitä asioita Suomen poliisin viralliseen kantaan. Aina se sama vastaus: se on laitonta ja siitä pitää rangaista. Eikö tätä ole nyt jo koitettu monta kymmentä vuotta? Olisiko aika ottaa pää pois puskasta ja mennä eteenpäin.
Olen kyllä jutellut jokusen poliisin kanssa epävirallisesti, ja heidän mielipiteensä kohtaa hyvinkin ajatuksiani käyttöhuoneista tai rangaistusten poistamisesta. Päivä päivältä täällä tuntuu enemmän siltä, että miksi ihmeessä emme kopioi näitä käytäntö tai rakenna näiden pohjalta Helsingin mallia? Mikä ihme saisi meidän yhteiskuntamme päättäjien päät kääntymään?
Mieleeni palaa 1980-luvulta Nancy Reaganin Yhdysvalloissa ajama huumeiden vastainen kampanja, jossa hän totesi JUST SAY NO. Miten siinä sitten on käynyt? Josko meidän sukupolvemme keksisi jotain toimivampaa.
Lopuksi kutsun Rudin maanantaiksi juttelemaan suomalaisille toimittajille siitä, miten Tanskassa on asioita hoidettu ja millaiset vaikutukset toimilla on ollut ympäristön, viranomaisten, yrittäjien ja poliisin asenteisiin.
Vielä päivän päätteeksi kävellessäni raatihuoneen edustalla saan ilokseni huomata, että täällähän on asunnottomien street soccer -kisat käynnissä. Muistoni palaavat vuoteen 2007, jolloin olin täällä Suomen asunnottomien maajoukkueen kanssa Homeless World Cup -kisoissa. Hävisimme jatkoon menon Tanskalle rankkareilla, minkä jälkeen Tanska eteni mitallipeleihin. Muistelin, kuinka suomalaiset kadun miehet olivat iloisia, kun saivat omaa jengiään pelissä kannustaa.