Katkolle pääsyä on nopeutettava

Miksi katkolle pääsystä on tehty niin vaikeaa ja miksi prosessissa menee niin kauan? Miten näin monimutkainen hoitojärjestelmä edistää ihmisen hyvinvointia, kun apua ei saa silloin kuin sitä olisi valmis ottamaan vastaan? Katkolle pääsyn vaikeudesta kirjoittaa asumis- ja palveluohjaaja Sanna Väisänen.
JAA

Katkaisuhoito onnistuu parhaiten silloin, kun asiakas on itse vahvasti motivoitunut katkaisuun. Valitettavasti katkolle pääsy ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, melkeinpä päinvastoin. Päihteidenkäyttäjien kanssa pitkään työskennelleenä voin sanoa, että on työn ja tuskan takana päästä huumekatkaisuhoitoon silloin, kun tarve olisi.

Itse olen ollut asemassa, jossa olen kirjoittanut katkolähetteitä, ja tämän kokemuksen perusteella tiedän, että käytön pitää ensinnäkin olla massiivista, jotta katkon jonopaikka ylipäätään heltiää.

Useimmiten prosessi alkaa menemällä päihdeklinikan aamupäivystykseen, jossa jonotetaan vuoronumeron kanssa arviointia tekevän henkilön luokse. Jonotus voi kestää usean tunnin ajan. Itse näitä jonotusaikoja asiakkaan rinnalla kokeneena voin todeta, että on suhteellisen haastavaa saada asiakas pysymään paikan päällä jopa 4 tuntia, jotta pääsisi katkaisuhoidon arvion aloittavan henkilön puheille – puhumattakaan, että ihminen välttämättä jaksaa yksinään istua ja odottaa, jos tukihenkilöä ei ole käytettävissä.

Prosessi on monivaiheinen ja etenee suunnilleen niin, että kun oma jonotusnumero tulee näyttötaululle, on asiakasta vastassa on sosiaaliohjaaja, joka kyselee asiakkaan perustiedot ja pintapuolisesti päihteidenkäyttöön liittyvät seikat ja elämäntilanteen. Tästä asiakas ohjataan sosiaaliterapeutin ja sairaanhoitajan luokse, jotka tekevät tarkemman haastattelun ja arvioivat asiakkaan motivaatiota ja katkaisuhoidon tarvetta sekä yleistä elämäntilannetta. Suhtautuminen on asiallista ja kiinnostunutta, tästä pitää antaa kiitos. Mutta lähetteen katkaisuhoitoon tekee lääkäri ja lääkärin ajanvaraukset ovat yleensä täynnä seuraavat pari viikkoa.  Työntekijät ilmoittavat asiakkaalle, kun seuraava aika vapautuu. Sitten odotetaan usean viikon ajan. Ja entäpä sitten, kun lääkärille pääsee? Silloinkaan asiakas ei pääse vielä katkolle, vaan lääkäri kirjoittaa tapaamisen pohjalta lähetteen, jolla asiakas pääsee katkaisuhoitojonoon. Jonoon, joka pahimmillaan kestää jälleen useamman viikon.

Mitä tekee asiakas tämän odotusajan? Käyttää päihteitä, yrittää selvitä päivästä kerrallaan. Pahimmassa tapauksessa tulevat viikot voivat olla kriittisiä koko elämälle. Kun katkaisuhoidon päivämäärä lopulta ilmoitetaan, on työntekijänä vain elettävä toivossa, että asiakas on yhä motivoitunut lähtemään katkolle – tai että hän on ylipäätään elossa – puhumattakaan saako asiakasta enää kiinni, kun prepaid-numerot vaihtuvat tiuhaan.

Mietin usein, että minkä vuoksi tämä prosessi vie näin kauan? Miten näin monimutkainen hoitojärjestelmä edistää ihmisen hyvinvointia, kun apua ei saa silloin kuin sitä olisi valmis ottamaan vastaan? Jos asiakkaalla ei ole juurikaan päihteettömiä ystäviä, jotka saattaisivat tukea asiakasta odotusajan, on suorastaan ihme, jos asiakas on monen viikon odottamisen jälkeen tavoitettavissa ja edelleen motivoitunut katkaisuhoidon aloittamiselle. Onneksi ihmeitä kuitenkin tapahtuu.

Tänään kysyin asiakkaaltani, mikä hänen selviytymisstrategiansa on odotusajalle. Vastaus oli ”en tiedä, yritän parhaani”. Vastuu on tietenkin asiakkaalla itsellään, sitä ei sovi kieltäminen, mutta miten ihmeessä, jos tänään on motivoitunut ja unelmana on jopa täysiraittius, turvataan se, että motivaatio pysyy yllä monen viikon odotusajan? Päihdemaailma on raadollinen, omat hyvät aikeet eivät välttämättä riitä edes hengissä pysymiseen. Itse tein ratkaisun, että en jätä asiakastani yksin, vaan pyrin tukemaan häntä arjessa niin paljon kuin mahdollista. Se vie aikaa ja on ehkä pois joltain toiselta asialta, mutta ihmisen rinnalla kulkeminen on aina sen arvoista, oli lopputulos mikä hyvänsä.

Asumis- ja palveluohjaaja
Sanna Väisänen