Lahjoita
Olen työskennellyt Sininauhasäätiöllä nyt reilun vuoden. Tulin ihan muista työkuvioista tänne, eikä asunnottomuus tai päihde- ja mielenterveysongelmien kirjo ollut itselleni yleisiä otsikoita tutumpia ilmiöitä. En ollut juuri päätäni vaivannut aihepiirin stigmoilla tai teemoilla. Olin itse asiassa vähän ajatellut, ettei sellaisia oikeita asunnottomia Suomessa kai olekaan.
Kulunut vuosi on muuttanut minua paljon. Olen nähnyt, kun koko yön kaupunkia ympäri kulkenut mies tulee aamulla asunnottomien päiväkeskukseen jalat rakoilla konkaten, sillä hänellä ei ollut nukkumapaikkaa, ja ulkona oli jo liian kylmä nukkua. Hänen oli pakko kävellä, että pysyy lämpimänä, ja kengät olivat hiertäneet jalat pahoille haavoille.
Olen ollut todistamassa, kun asunnoton ihminen kömpii aamulla paikalle neulasia hiuksissaan ja kertoo nukkuneensa läheisessä metsässä. Olen kuunnellut vierestä keskustelua, kun aivan kaikkensa asiakkaan eteen tehnyt työntekijä joutuu kertomaan tälle, ettei hän enää saa mennä majapaikkaan missä oli vielä eilen, sillä hän ei jonkun tietyn byrokraattisen ja varmasti tarpeellisen päätöksen vuoksi voi sinne enää mennä.
Olemme työyhteisönä kohdanneet globaalin pandemian ja joutuneet pohtimaan, miten pitää asiakkaat, eli ne ihmiset, jotka kaikista eniten tästä tilanteesta kärsivät, kaikista parhaimmassa turvassa. Olemme joutuneet vähentämään heidän palveluitaan heitä suojellaksemme ja se ei ole ollut helppoa.
Yönsä hän yleensä viettää hätämajoituksessa tai lehtiroskiksessa, vaikka niihin on nykyään jo aika vaikeaa lukkojen takia päästä.
Eräänä aamuna ratikassa ovet olivat jo sulkeutumassa, kun eräs asunnoton mies, kasvoiltaan jo tutuksi tullut, hyppäsi vielä kyytiin ja huusi jollekin: “mee keskiovista, mä pidän näitä auki!” Hän jäi sulkeutuvien ovien väliin, jotta ratikka ei pääsisi liikkeelle, ja pian keskiovista tuli sisään hengästynyt isä rattaiden kanssa.
Ratikka nytkähti liikkeelle.
Jäimme miehen kanssa samalla pysäkillä pois. Arvasin, että hän oli menossa päiväkeskukseen aamupalalle. Yönsä hän yleensä viettää hätämajoituksessa tai lehtiroskiksessa, vaikka niihin on nykyään jo aika vaikeaa lukkojen takia päästä.
Työpäivän aikana palasin monta kertaa ajatuksissani tähän mieheen. Tiedän, että heidän äänensä esiin saamisen ja koko aihepiirin stigman pienentämisen kanssa minulla on iso työ edessä, mutta tiedän myös, että olen oikeassa paikassa. Tämä on jotain, mitä vain pitää tehdä. Niin kauan, ja niin usein, että onnistumme.