Lahjoita
Aamu on pimeä, aurinko ei ole noussut päiväkausiin tai viikkoihin. Miehet seisovat kadulla tupakoimassa pyyhkien hikeä otsaltaan. Lumi valaisee maan ja tuttujen miesten kasvot. Tullessani hieman lähemmäs toinen huutaa nimeäni ja sanoo, että ihan turhaan koitan piiloutua maskin taakse, kävelystä tunnistaa. Lumityöt on tehty säntisti koko kadun pätkältä, sanovat, että olisivat tehneet pidemmällekin, mutta eivät halua suututtaa naapuritalon kiinteistönhoitajaa.
Vaihdellaan hetki kuulumisia, onko oltu terveitä, mitä hommia on ollut, mikä meininki yleensä. Muutama homma pitäisi päästä yhdessä tekemään, onko miehillä aikaa. Nyt ei ole, urakka painaa päälle ja sovitaan tapaamista myöhemmäksi. Voit tulla kyselemään, ei sovita aikaa, ei tiedä urakoista, kyllähän sä tiedät, miehet sanoo ja nauretaan. Nauretaan kuten on naurettu monta vuotta. Monta juttua on jo tehty ja monta on tekemättä. Naurussa on haikeutta, sillä meillä ei ole tietoa siitä, milloin päästään taas kunnolla vauhtiin.
Kävellessäni sisälle ja ylös rappusia varaamaani työhuoneeseen rinnassa läikähtää ja silmissä myös. Muistan meidän ensimmäisiä kohtaamisiamme, miten nämä ihmiset ottivat minut alusta asti hyvin vastaan. Teimme yhdessä opinnäytetyön minulle, että sain vihdoin paperit koulusta ulos. Siitä asti olemme kehittäneet asiakastyön juonikuvioita yhdessä. Tarkastellen, ihmetellen, yhteistä matkaa kulkien.
Monta monessa, miksi kaikkia solmuja ei saa hetkessä auki
Työssäni olen kohdannut yli 20 vuoden aikana hyvin monenlaisia tarinoita, kohtaloita, ollut tilanteiden pyörityksessä ja koittanut löytää ratkaisuja mahdottomilta tuntuviin pattitilanteisiin. Osa on ratkennut, osa ei. Siinä on monta monessa, miksi kaikkia solmuja ei juuri siinä hetkessä saada auki.
Ihmisellä voi olla halu työstää jotain itsessään, oppia jotain, ja silti ei ole voimia, ei ole kykyä, ei ole kestävyyttä. Hyvin harvoin kyseessä on se, että ihmisellä ei olisi motivaatiota. Motivaatiosta puhutaan yksittäisenä määräävänä tekijänä liikaa ja sitä käytetään mielestäni myös muutoksen esteenä korostaen, että pitää heti olla erityisen motivoitunut, jotta mikään on mahdollista.
Itse olen nähnyt korjaavan toistamisen hyödyllisenä silloin, kun ihmisellä ei itsellään ole osaamista ja jaksamista toimia muutoksen eteen. Osa asioista voi olla sellaisia, että niistä ei ole ihmisellä yhtään onnistumisen kokemusta, joten pelkkä aloittaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä.
Pieniä tarpeellisia muutoksia matkan varrella
Silloin työntekijä voi toistojen kautta näyttää konkreettisesti muutoksen mahdollisuutta, sinnikkyyden tuomaa tulosta, ja luoda uskoa ja valoa siihen, että tilanne ei ole toivoton. Jos jokin asia on liian kaukainen, abstrakti ja mahdottoman tuntuinen tehdä, harva jaksaa yrittää yksin. Heti kun toinen ihminen on mukana matkassa, asian tekemisestä voi puhua, sitä voidaan miettiä, kokeilla, arvioida ja toistaa. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tehdään pieniä tarpeellisia muutoksia matkan varrella.
Onnistumiset kasaantuvat samoin kuin epäonnistumiset. Jokaisen epäonnistumisen päälle pitäisi saada tuplasti onnistumisia, jotta negatiivinen kierre katkeaa ja uusi tarina saa enemmän valtaa vanhan sijaan.
Oletko sinä koittanut muuttaa jotain itsellesi haitallista tapaa ja onnistunut ensimmäisellä kerralla täydellisesti, ilman muiden apua? Jos olet, niin olen iloinen puolestasi. Todella monet epäonnistuvat toistuvasti omissa elämänmuutosprojekteissaan ja tarvitsevat hyvin paljon erilaisia motivoivia palkintoja, kiitosta ja rinnalla kulkemista avukseen.
Mitä pitkäkestoisempi kasaantuma erilaisia korjaavia toimenpiteitä vaativia asioita on, sitä pitkäkestoisemmasta korjaavasta ja hyvin monialaisesta työskentelystä on kyse. Ihminen on monimutkainen organismi haluineen, tarpeineen ja vakiintuneiden, haitallistenkin, toimintatapojensa suhteen. Toimintatapojen purkaminen osiin, niiden tarkasteleminen, osien öljyäminen ja kokonaisvaltainen uudelleenasettelu juuri kyseiselle ihmiselle toimivaksi kokonaisuudeksi, on aina oma ainutlaatuinen tarinansa, ja juuri siksi niin vaikeaa. Osien asettelemiseen tarvitaan paljon näkökulmia ja testaamista, minkä vuoksi ihmistä ei saa jättää yksin palikoiden kanssa.
Olemme kaikki viallisia kappaleita, emmekä korjaannu lisää rikkomalla
Mediassa ryöpytetään ihmisiä, joissa on tahra. Media ei kuitenkaan ole kasvoton möykky, vaan me olemme media. Ihmiset tuottavat sisältöä, jota ihmiset jakavat, lukevat, tulkitsevat omilla tavoillaan, pahimmillaan omissa kuplissaan, eivätkä halua nähdä syitä, eivät tiedä niistä, saati halua kuulla.
Ihmiset tuomitsevat, haluavat taistella siitä, kuka on eniten oikeassa ja kuka eniten väärässä.
Sinussa on tahra, kelpaat silti. Minussa on tahra, kelpaan silti. Mutta kelpaako hän, joka ei lue tätä koskaan, joka elää tahransa kanssa yksin varjoissa, jonka päälle syljetään halveksuntaa ja joka halutaan tahrana poistaa yhteiskunnasta?
Tahra on ihmisissä ja ihmiset muodostavat yhteiskunnan. Olemme kaikki viallisia kappaleita, emmekä me korjaannu lisää rikkomalla. Lempeydellä, kiitoksella ja kuulemisella pääsemme toisiamme lähemmäs ja tällöin viallisista kappaleista tulee yhdessä jollain tavalla käyttökelpoista, kehittämiskelpoista, ihan ok.
Eheyden tavoittelu estää näkemästä kolmiapilaisen, sillä koko aika menee neliapilan etsimiseen. Nosta käteesi se apila, jossa on vain yksi lehti tai pelkkä varsi jäljellä. Laita se multaan ja ravitse. Katso mitä tapahtuu.
Uskon, että huomenna aurinko paistaa.