Lahjoita
Syrjäytymiskeskusteluissa on sisäänrakennettuna oletus, että syrjäytyminen on yksilön toiminnan tai toiminnan puuteen ongelmallinen seuraus. Ihmiset itse eivät kuitenkaan ajattele itsestään syrjäytyneinä ja sellaiseen lokeroon työntäminen on hämmentänyt, tuntunut väärältä ja loukannut.
”Mitä minä, syrjäytynyt haluaisin yhteiskunnalta? Että ette määrittele minua. Olen elävä ja hengittävä yksilö, ja voitte olla varmoja, etten koskaan halunnut tähän tilanteeseen.”
Jos ihmisen voimavarat hupenevat arjesta selviytymiseen on selvää, että yhteiskunnan on tarjottava tuki kriisitilanteiden selättämiseksi. Jokaisen elämän perusedellytykset tulee turvata ilman luukulta toiselle juoksuttamista ja jatkuvaa selvittämis- ja todistamistyötä. Huomio on käännettävä rakenteisiin. Kannattelevatko ne, kun joltain lähtee toimeentulo alta? Pitelevätkö ne elämässä kiinni, kun terveys romahtaa?
”Mietin, että tuleeko Kelan massit ajoissa. Haluaako ne jotain liitteitä ja mistä ne liitteet saan? Odotan vaan hyvää karmaa, että virastoasiat menisi nappiin. Olisipa siellä joku, joka tajuaa tän hädän sen sijaan, että tartutaan yhteen puuttuvaan asiaan ja ruokarahat taas lykkääntyy. Oonko mä syrjäytynyt? En oikeasti välitä! Haluaisin mennä ruokakauppaan ja ostaa ihan perussetin, ilman että tarvii pelätä kassalla.”
Aukottoman palvelujärjestelmän rakentaminen ei ole yksikertaista. Varsin hyvä lähtökohta sille kuitenkin on se, että niitä mekanismeja puretaan, jotka työntävät ulospäin yhteiskunnasta ja samaan aikaan vastuuttavat ja sanktioivat yksilöä siitä.
Syrjäytyneisyyttä määritellään ulkoapäin, usein ylhäältä päin, ja siksi termi tulee syyllisyys kantapäillään. Ikään kuin osattomuus yhteiskunnan korkealla roikkuvista hedelmistä johtuisi siitä, että joutilaisuudeltaan ei viitsisi kurotella. Hyväosaisuus ja huono-osaisuus tutkitusti kasautuvat ja siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Byrokraattinen, hajautettu ja usein myös kasvoton tai nimetön palveluiden järjestelmä on omiaan syrjäyttämään ongelmien kanssa painiva ihminen hänelle oikeutetusti kuuluvasta tuesta ja turvasta.
”Voisinpa tavata yhden ihmisen, jolle kertoa kaikki, vaikka iisisti kahvin ääressä, ilman virastoasetelmaa ja sääliviä katseita. Ja se vois soittaa mun puolesta ne puhelut, kun on ammattilainen ja hänellä on voimavaroja ja palkkaakin siitä maksetaan. Itse vain haluaisin käpertyä nurkkaan ja itkeä, kun joku sanoo että ”soita tänne kuukauden toinen tiistai tai torstai klo 10–11 tai perjantaisin klo 13.”
”Mulle sanottiin, että olivat huolissaan, että syrjäytyisin. Ajatukset ovat huolia täynnä. Ja ammattilaiset kysyvät kysymyksiä: rahasummia, vuokrasummia, tukisummia, päivämääriä, syitä. En ihan ymmärrä, miksi se on tärkeintä. Ei näillä selvityksillä ulotu pintaa syvemmälle, mutta papereihin toki tulee täytettä.”
Mitä syrjäytyneeksi kutsutun ihmisen olisi pitänyt tehdä, kun hänen lapsuutensa tärveltiin aikuisten toimesta pilalle? Mitä hänen olisi tullut osata, kun piti valita ruokaostosten tai lääkkeiden väliltä? Entä miksi juuri hänen olisi tullut olla jotain muuta, kun työnantajat syrjivät häntä ikänsä vuoksi?
Ennen kuin puhuu syrjäytyneistä, on syytä tarkastella, liittyykö henkilöiden yhteiskunnalliseen ulkopuolisuuteen oikeuksien toteutumattomuutta, kuten asunnottomuutta, syrjintää tai riittämätöntä toimeentuloa. Jos näin on, silloin on syytä keskittyä olennaiseen eli oikeuksien toteutumisen varmistamiseen. Oikeudenmukaisuuden vaade ei saisi koskaan jäädä taka-alalle sosiaali- ja terveysalalla.
Epäoikeudenmukaisuus ei ole syrjäytymistä. Itse asiassa syrjäytyneistä puhumisen voi lopettaa. Erilaisten kuormittavien ongelmien kanssa taistelu ei ole mikään pysyvä olotila saati kenenkään ominaisuus.
Tätä juttua varten haastatellut ihmiset kokivat syrjäytymisteeman kaukaiseksi ja epäolennaiseksi. He tiesivät, että vaikka miten päin rimpuilisi, heidän elämäntilanteeseensa vaikuttaa moni muukin asia kuin heidän oma toimintansa.
”Mikä tässä käytännön ongelmien suossa on syrjäytymistä? Olenko minä tilanteeni ja ongelmieni summa eli syrjäytynyt? Haluaisin nyt ensin vain pärjätä. Hittoon tällaiset määritelmät.”
Tiina Aitta, projektityöntekijä
Pauliina Liukkonen, vaikuttamistyön päällikkö